Se saa sielun omakseen

Nyt ollaan niin sanotusti jännän äärellä. Huomenna olisi vastassa ensimmäiset treenit teatterilla, ensimmäinen todellinen kosketus kaupunginteatterin suureen näyttämöön. Täysin uusi tila, uudet mittasuhteet, poskimikkien käytön harjoittelua ja mietintää mistä tulla lavalle ja mihin tulee poistua. On siis hyvä myös muistuttaa, että ensi-iltaan on aikaa 5 viikkoa, 4 päivää ja joitakin tunteja, minuutteja, sekunteja. Mutta täytyy iloita, sillä jo nyt ensi-ilta on käytännössä loppuunmyyty! Täytyykin siis muistuttaa teitä ostamaan lippunne ajoissa.

Viime viikon harkoissa aistin jännittyneisyyttä. Torstaina meille kerrottiin loppuajan aikatauluista; milloin on teatteriklubi, milloin harjoitellaan maskeerausta, milloin on viikonloppuna harkkoja ja mitä tarvitsee muistaa, kun menemme teatterille. Kuten ohjaajamme Facebookin harjoitusryhmäämme laittoi, voimme kohta laulaa “We are family”, sillä tulemme näkemään seuraavien viikkojen aikana enemmän tämän porukan naamatauluja kuin omia perheitämme. Mutta se on oikeastaan ihan okei. Kyllä tämä porukka menee ihan perheestä. Kaikki ovat yhtä lailla päästään sekaisin, tyhmiä juttuja lentelee pitkin ja poikin, nauramme, itkemme, huudamme kesken kohtauksien, keksimme yhä tyhmempiä alkulämmittelyharkkoja ja koreografioita lauluihin, kun tulisi keskittyä siihen, että kuinka tämä minun stemmani nyt oikein menee. Tämä on suuri teatteriperhe, johon mahtuu kaikki mukaan, “tule sellaisena kuin olet”.

Mutta nyt takaisin ”asiaan”. Teatterilla tämä koko näytelmä saa aivan uudet mittasuhteet. Olemme tähän mennessä harjoitelleet koulumme teatteriluokassa ja kaupunginteatterin lava on varmaan kuusi kertaa suurempi. Hieman ehkä hermostuttaa se aivan ensimmäinen kerta, kun pääsee astumaan sille lavalle. Miltä se sitten oikeasti tuntuu? Tuleeko pikkuinen olo sen suuren katsomon edessä? Tuleeko olo, että jes tänne meidän porukka kuuluukin?

Parasta tässä on se, että nämä tunteet pääsen kokemaan teatteriperheeni kanssa. Voimme yhdessä ihmetellä ja seisoa keskellä lavaa, suut auki. Pääsemme tutkimaan kulisseja ja takatiloja, joihin ei olisi koskaan uskonut pääsevänsä. Siitä tulee varmasti mahtavaa. Kuitenkin tämä alkuhurmoksen jälkeen alkaa työnteko. Alamme käydä kohtauksia läpi ja nyt käännämme seuraavan vaihteen päälle. Nyt on se aika, jolloin viimeistään pitää päästää irti ja vain antaa mennä. Tämä on varmasti monille se lukioajan huippukohta. Lyseon lukioon astuessani ensimmäisen kerran en olisi koskaan uskonut mihin se oikein vie minut. Toki tämä vie aikaa koulutöiltä, mutta pakko myöntää, onhan tämä nyt aika mahtavaa.

Ensi sunnuntaina tulee varmasti joltain muulta kirjoittajalta tietoa siitä, kuinka meillä sitten siellä teatterilla on mennyt. Itse lähden nyt syventymään kirkkohistoriaan, sillä täytyy huomauttaa, että kyllä meillä on koulua ja kyllä meillä on tällä hetkellä koeviikko meneillään. Mutta hei, kyllä tästä selvitään. Käytämme vain teatterilla kaiken vapaa-aikamme naamat kiinni kirjoissa (mitä epäilen vahvasti).


Salla Puonti
Prinsessa Leia