Toivot että joku huomaisi sinutkin

Roolinjakopäivänä istuessani kahden muun nuoren naisen kanssa teatteriluokan lattialla tajusin, että minusta tulee yksi näytelmän kolmesta tärähtäneestä isotädistä, tarkalleen ottaen Sylvi. En juurikaan pitänyt ajatuksesta. Halusin olla nuori ja kaunis, kuulua kerrankin joukkoon. Kamppailin itseni kanssa koittaen sisäistää roolini, mutta se ei vain tuntunut onnistuvan. Olin liian kiinni omassa minuudessani. Kemppaisen Sanna sanoikin meille kerran, että omaa itseään ei pääse pakoon, roolin takana olet aina sinä itse. Se pitää vain oppia hyväksymään, ja minulle teatterilla vietetyt kolme päivää olivat siinä suhteessa käännekohta.

Maanantaina alkuiltapäivällä odotimme kaupunginteatteriin johtavilla portailla puhe iloisesti soristen. Ilmassa oli intoa, jännitystä ja odotusta. Kun meille avattiin aulaan johtava verho ja henkilökunnan tiloihin vievä ovi, avautui kokonaan uusi maailma. Jo kaupunginteatterin käytävissä tuntui olevan taikaa – tänne ei aivan kuka vain pääsisi. Kuuntelimme korva herkkänä ohjeistusta teatterin käytännöistä ja mikkien käsittelystä ennen kuin pääsimme tositoimiin.

Ensimmäisenä päivänä kävimme läpi lähinnä ensimmäisiä joukkokohtauksia. Kaikki oli vielä uutta ja outoa. Lava tuntui kovin suurelta, eikä ihmekään. Siitä tulee kuitenkin meille vielä isompi, sillä saimme nyt käyttää vain osaa lavan syvyydestä. Lavan takaosassa oli nimittäin Niskavuoren nuori emäntä -näytelmän lavasteita. Niitä oli ehdottomasti kielletty koskemasta, joten yksi sun toinenkin jännitti hieman lavan täristessä tanssimisen voimasta. Omat lavasteemme saamme teatterille vasta parin viikon päästä, joten koulukaappien tehtävää toimittivat riviin asetellut tuolit.

Seuraavana päivänä arvoisa ohjaajamme kävi yhden puvustajistamme kanssa ostoksilla. Teatterille kannettiin mustaa kajalia, meikkivoidetta ja tietenkin sitä hiuslakkaa. Kun Petja saapui lavalle keskellemme hiukset pystyssä ja silmät mustalla ympäröityinä, lavalle asteli Petjan sijaan Dingo. Myös hänen jengiläisensä saivat ensimmäistä kertaa meikit kasvoillensa. Katsoessani yhtä heistä silmiin kohtauksen kuluessa pääsin ensimmäistä kertaa sisälle näyttämön todellisuuteen. En ollut enää Ida, olin Sylvi. Ja silloin muutkaan eivät olleet minulle enää omia itsejään. Usein ne pienimmät asiat tekevät suurimman vaikutuksen. En vaaleanpunaisessa kaavussani ollut enää yksi meistä teatterinuorista, vaan jotain aivan muuta.

Keskiviikkona saattoi ehkä alkaa jo olla näkyvissä jonkinlaista turnausväsymystä. Kolme päivää teatterilla putkeen oli hyvin tiivis rupeama. Ensimmäistä puolikasta oli menty läpi jo edeltävänä päivänä, ja tänään sama ohjelma jatkui. Olin yllättynyt alkupuoliskon kokonaisuuden fyysisyydestä. Kuntoni ei ehkä ole paras mahdollinen muutenkaan, mutta yksittäisiä tansseja viilatessa ei ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi nopeaa tahtia biisistä toiseen. Aikataulutkin ovat saattaneet paukkua – meille alunperin luvattu tunnin ruokatauko muuttuikin kymmenen minuutin kilpajuoksuksi Subwayn jonon kanssa. Ja se tuskin jäi viimeiseksi kerraksi, kun sinne suuntaamme osin esitysvaatteet päällä.

Lavalla täytyy antaa kaikkensa: äänestänsä, kehostansa ja sydämestänsä. Aina välillä huomaa joutuneensa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, mutta treenien edetessä siitäkin on tullut mukavuusaluetta. En olisi aiemmin uskonut laulavani mitään kaksiviivaista ilman tuskanvirneitä, mutta tässä sitä kuitenkin ollaan. Tätä varten me teatterin ilmaa hengitämme. Saamme olla tekemässä jotain suurta, jotain mikä palkitsee tekijänsä ja ainakin toivottavasti koskettaa yleisöä. Kun oman roolinsa sisäistää, lavalla oleminen on kuin unta. Nautin päästessäni pelottelemaan tummanpuhuvaa nuorisoa. Nautin saadessani pyöriä vimmatusti kaupunginteatterin lavalla. Nautin saadessani olla vähän hullu. Onneksi olen juuri Sylvi.

Ida Koskinen
Sylvi