Se sama tyttö on nähnyt helvetin

”Hän on nahkatakkinen tyttö, se sama tyttö on nähnyt helvetin. Nahkatakkinen tyttö, se sama tyttö on uskonut ihmisiin.”

Niin, sellainen hän on, nimittäin Kata. Tuo nahkatakkinen tyttö, jonka elämän ja mielen koukeroihin olen erityisellä intensiteetillä saanut tutustua tämän kevään ajan. Roolijakojen julkistamisesta lähtien, eli viimeiset neljä kuukautta, kaksi viikkoa, ja kaksi päivää, olen muiden tavoin pyrkinyt parhaani mukaan selvittämään roolihahmoni elämisen, olemisen ja ajattelun saloja perin pohjin ja läpikotaisin. Helppoa roolin omaksuminen(kaan) ei tietysti aina ole ollut, vaikka hämmästyttävän nopeasti opinkin reagoimaan Kata-nimeen yhtä herkästi kuin omaani. Tässä vaiheessa voin kuitenkin helpottuneena todeta, että harjoitus on tuottanut tulosta, ja roolista on hallussa jo muutakin kuin nimi.

Tuo neljä ja puoli kuukautta voi kuulostaa näin kirjoitettuna melko pitkältä ajalta, mutta siltä se ei totisesti ole tuntunut. Vastahan me istuimme teatteriluokan lattialla ja jännitimme, kuka saa minkäkinlaisen homman hoitaakseen tässä produktiossa. Kuluneisiin neljään kuukauteen on mahtunut hurja määrä työtä, satoja treenitunteja ja varsin moninainen kirjo erilaisia fiiliksiä turhautumisesta hillittömään hilpeyteen, ja kaikkea siltä väliltä. On itketty yhdessä ja naurettu yhdessä. On nautittu tästä kaikesta yhdessä.

Nyt ensi-ilta häämöttää vain kahden ja puolen viikon päässä, ja pian pääsemme näyttämään kaikille muillekin, mitä olemme saaneet aikaan. Tällaisissa projekteissa palkintona kovasta uurastuksesta onkin juuri se, että pääsee esittämään viimeiseen asti hiottua esitystä muille, ja nauttimaan jokaisesta hetkestä lavalla. Tämä projekti on kuitenkin ollut itselleni sikäli jokseenkin erityinen, että koko tämä matka ensimmäisistä harjoituksista tähän hetkeen on tuntunut erityisen merkitykselliseltä. Niin merkitykselliseltä, hienolta ja opettavaiselta, että haluaisin sen jatkuvan vielä vähän pidempään. Toki odotan jo innolla ja malttamattomana myös esityksiä, mutta niitä ennen haluan vielä nauttia täysillä jokaisesta treenihetkestä, jonka saan viettää osana tätä hienoa työryhmää!

Kevään aikana olen jälleen saanut huomata, että avainasemaan näissä hommissa nousee luottamus ja uskallus. Luottamus sekä itseensä että muihin toimii perustana kaikelle tekemiselle. Uskaltautuakseen näyttämölle satojen ihmisten eteen on luotettava itseensä. Toki me kaikki varmasti tiedämme varsin hyvin, että välillä tuo itseluottamus tuntuu valuvan pettymyksen kyynelten mukana kokonaan pois, mutta silloinkaan ei onneksi tarvitse olla yksin. Muiden osoittama luottamus, kannustavat halaukset ja tsemppaavat sanat auttavat yrittämään uudestaan.

Toimiakseen lavalla saumattomassa yhteistyössä on luotettava myös muihin. Luotan siihen, että jokainen meistä tekee parhaansa yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Luotan siihen, että kaveri sanoo oikeat repliikit ja tekee oikeat liikkeet oikeaan aikaan, ja siihen, ettei tanssiparikaan pudota nostoissa. Luotan siihen, että ohjauspuolella Marika, Netta ja Lea pitävät huolen siitä, että tästä tehdään tajuttoman hieno esitys: kohtaukset ohjataan sujuviksi, koreografiat ovat näyttäviä ja laulut stemmoineen kuulostavat hienoilta. Nuo kaikki palaset hiotaan niin tarkkaan kuntoon, että kaikilla on niistä varma ja hyvä fiilis. Luotan bändiin, joka varmalla taidokkuudellaan luo pohjan upeille musiikkinumeroille ja lavastusryhmään, joka Anun johdolla varmistaa toimivan ja silmää miellyttävän näkymän läpi esityksen. Tiedän, että saamme aikaan mahtavan kokonaisuuden, jonka esittämisestä saamme nauttia täydellä ilolla ja riemulla. Me kaikki, yhdessä.

Kuten sanottua, kevät tämän projektin parissa on ollut täynnä oppimista ja itsensä ylittämistä, mutta tietysti välillä myös epäonnistumisia ja pettymyksiä. Aina nuotit ja askelmerkit eivät osu kohdalleen, eivätkä vuorosanat muistu mieleen, mutta sekin on ihan okei ja inhimillistä. Vastoinkäymisistäkin kuitenkin opitaan ja ponnistetaan eteenpäin kohti uusia haasteita. Onnistumisista puolestaan saa ja pitääkin olla ylpeä, ja niistä kertyy pirskahtelevaa intoa uskaltaa ja heittäytyä uudestaan ja uudestaan, parantaa suorituksia ja kehittyä. Kun sitten uuvuttavan monen harjoituskerran jälkeen tanssit, laulut ja kohtaukset alkavat vihdoin sujua, on lupa kiljahdella riemusta. Opimme jatkuvasti paitsi oman oivalluksen kautta, myös toisiltamme. Olen myös äärimmäisen onnellinen siitä, että jokaisissa harjoituksissa saan omien onnistumisten lisäksi iloita yhtä lailla muiden onnistumisista!

Pitkät treenipäivät ovat kaikkine hyvine ja huonoine puolineen olleet raskaita ja uuvuttavia, mutta silti täynnä hyvää pöhinää. Uusiin harjoituksiin jaksaa aina lähteä hyvällä meiningillä. Kuten muutkin ovat todenneet, ei ilman harjoituksiakaan osaisi olla. Tylsimpiä ovat ne päivät, jolloin yhteistä kokoontumista ja harjoittelua ei ole lainkaan, ja silloinkin mielessä pyörii jo vahvasti odotus seuraavista treeneistä.

Tämän kaiken todella kruunaavat ne kovalla vauhdilla lähestyvät hetket, jotka saamme viettää oikean yleisön edessä kaupunginteatterin suurella näyttämöllä, kaikin puolin upeissa puitteissa. Tällaisesta mahdollisuudesta on pakko olla hurjan iloinen ja kiitollinen. Siispä omasta puolestani jo tässä vaiheessa suurensuuri ja sydämellinen kiitos kaikille, jotka ovat tätä upeaa produktiota tekemässä ja mahdollistamassa tavalla tai toisella. Mutta vielähän meillä on onneksi tekemistä ja yhteisiä hetkiä jäljellä runsaasti, nautitaan niistä!

Olin tänään niin onnellinen, kun tätä tekstiä kirjoittaessani tuli tätä kaikkea pohdittua ihan ajatuksen kanssa.

Saara Östman

Kata, nahkatakkinen tyttö