Kirjoitan kuinka sinua tarvitsen
Avainsanat:
Lappeenrannan kaupunginteatteri,
Lappeenrannan Lyseon lukio,
markkinointi,
Nahkatakkinen tyttö,
teatteri
Tänä syksynä huomasin taas sotkeutuneeni projektiin, joka on
hyvin kaukana normaalista historian opettamisesta. Innolla ja vapaaehtoisesti
lähdin mukaan dingoiluun, vaikka en oikein tiennyt mitä kaikkea pitäisi tehdä
ja mikä on roolini. Markkinoida ja olla joku järjen ääni, tai näin ainakin
sanottiin. Viime kevään projektissa sujuvasti roudasin tuoleja, siivosin, myin
lippuja ja oheistuotteita sekä markkinoin esitystä niin kouluille kuin
yhteistyötahoille. Jotain tällaista olisi taas luvassa.
Innokas lukioteatterin porukka vetää mukaansa, vaikka en
olekaan taiteellisessa ytimessä. Ehkä mukaan kuitenkin mahtuu yksi innokas,
joka ei osaa näytellä eikä soittaa. Alussa toki oli tunne, että olen
ulkopuolinen, sellainen joukon erilainen. Katson projektia hieman toisesta
suunnasta, ja teatteri on muutenkin minulle outo maailma. Myönnän, että
teatteria olen nähnyt hyvin vähän, aivan liian vähän. Onneksi Lyseon
lukioteatteri korjaa tätä sivistymättömyyttäni, ja toivottavasti sama
positiivinen tunne tarttuu muihin teatteria karttaneisiin.
Tämän vuoden projektissa on iloisten ja sitoutuneiden
opiskelijoiden, hullun innokkaan opettajajoukon sekä kaupunginteatterin kanssa
tehtävän yhteistyön lisäksi eräs erittäin vetovoimainen tekijä. Esityksen pohjana on Dingon musiikki, joka ei
ilmiönä ehkä edes avaudu kaikille näyttelijöille. Itse olin Dingon aikaan vielä
liian nuori ymmärtämään täysin tätä ilmiötä, mutta se jätti silti siskoni
kautta jäljen. Muuten ehkä ihan fiksu ja rauhallinen sisko hurahti pahasti.
Mieleen tulvii muistot, jossa piti kotona esittää Quuppaa tai olla ”Dingon”
yleisönä, mitä nyt sisko vaati tekemään. Tai kun sisko lähti Poriin monen muun
tapaan katsomaan Nipan kotitaloa ja pihaa, aikana ennen kännykkää ja 24/7-valvontaa. Keikoilla ilmeisesti piti kirkua, pyörtyä ja tietenkin jokaisella
oli oma fanituksen kohteensa. Tätä seurasin hölmistyneenä vierestä ja vääntelin
siskon metallisia rannerenkaita pilalle. Ilmiö oli iso. Nykyiset stadionkeikat
ja musiikki-ilmiöt ovat Dingoon verrattuna pientä. Tai näin minä tunnen. Varoitan
näyttelijöitä ja soittajia itkevästä yleisöstä. Syy voi toki olla tarina ja
teidän taitonne, mutta osalle yleisöstä taatusti mieleen nousee muistoja
nuoruudesta.
”Dingo-musikaalin hiuslakat maksaa jo ihan älyttömästi”
Näytteleminen tai soittaminen ei onnistu. Mikä on siis
roolini tässä joukossa? Joulukuusta lähtien olen ahdistellut sähköpostilla ja
puhelimella erilaisia yhteistyötahoja. Projektissa on kuluja, jotka meidän
pitäisi kattaa mainostuloilla, jotta teatterin tekeminen ei menisi talkootyöksi.
Teatteri ottaa tilariskin ja toki myös tuoton, mutta esityksessä on muitakin
kuluja kuin tila. Puvustus, osa lavastuksesta, meikit, oheistuotteet ja
valtavat määrät hiuslakkaa jäävät Lukioteatterin maksettavaksi. Tavoite oli, että
kulut katetaan myymällä mainospaikkoja käsiohjelmaan sekä oheistuotteiden
myynnillä. Tuotteemme on hyvä, mutta uskaltaako sitä kukaan tukea?
Onneksi on uskaltanut. Tähän mennessä lähes 20 suurta tai
pientä yritystä on lähtenyt tukemaan projektia joko rahallisesti tai tavaralahjoituksin.
Osalla tuen takana on oman nuoren tai tuttujen nuorten tukeminen ja osalla taas
muu linkki Lyseoon. Joukossa on myös monia yrityksiä, jotka ovat tulleet mukaan
tämän meidän kuplamme ulkopuolelta. On yritysten tuen takana mikä tahansa
motiivi, projekti kiittää kaikkia tukijoita. Ilman teitä hiukset olisivat
paljon lattanammat.
Yritysten lisäksi tietysti auttavan käden ovat antaneet jokaisen tuttavapiirissä ja perhepiirissä olevat vapaaehtoiset. Monenlaisia
vinkkejä ja apuja on saatu ja toivottavasti tullaan vielä saamaan. Itselleni tästä kokonaisuudesta on tullut vahva yhteisöllisyyden tunne. Tähän yhteisöön
näen kuuluvan itse esityksessä olevan joukon lisäksi kaikki mahdolliset
taustavoimat.
Mitä tukijat sitten saavat vastineeksi? Tarjolla on
mainospaikka, mutta ehkä tukijoillekin on tärkeämpää saada vastineeksi tunne
siitä, että he voivat tukea nuorille tärkeää projektia ja sellaista
yhteisöllistä toimintaa, jota koulu ei aina pysty tarjoamaan. Toisaalta
mainospaikan lisäksi yritykset ovat saaneet mukavaa lisämainosta tämän blogin
kautta. Nahkatakkista tyttöä seurataan kuulemma laajemminkin, jopa
valtakunnallisella tasolla, joten tukijalistan yritykset saavat mukavaa
lisähuomioita.
Tällä hetkellä usko Nahkatakkiseen tyttöön on vankkumaton, ja
enää en tunne olevani se outo ulkopuolinen. Esitysten myynti etenee hyvin,
oheistuotteita on hankittu ja myyty, mainostajia saatu ja kaiken kaikkiaan
homman ympärillä on hyvä ”pöhinä”. Toivottavasti hyvä pöhinä jatkuu myös
esitysten jälkeen ja monet yhteistyötahot haluavat tukea meitä myös
tulevaisuudessa.
Niin ja kuvassa oleville herroille erityiskiitos
lavastukseen tulevien kaappien roudaamisesta. Jos vasemmalla oleva eläkeläinen
on välillä sotkenut pojan outoihin roudauskeikkoihin, niin nyt oli pojan vuoro
järjestää roudauskeikka.
Tommi Räty
markkinointi- ja yhteistyökoordinaattori
Ei kommentteja: