Sisällön tarjoaa Blogger.

Kirjoitan kuinka sinua tarvitsen


Tänä syksynä huomasin taas sotkeutuneeni projektiin, joka on hyvin kaukana normaalista historian opettamisesta. Innolla ja vapaaehtoisesti lähdin mukaan dingoiluun, vaikka en oikein tiennyt mitä kaikkea pitäisi tehdä ja mikä on roolini. Markkinoida ja olla joku järjen ääni, tai näin ainakin sanottiin. Viime kevään projektissa sujuvasti roudasin tuoleja, siivosin, myin lippuja ja oheistuotteita sekä markkinoin esitystä niin kouluille kuin yhteistyötahoille. Jotain tällaista olisi taas luvassa.

Innokas lukioteatterin porukka vetää mukaansa, vaikka en olekaan taiteellisessa ytimessä. Ehkä mukaan kuitenkin mahtuu yksi innokas, joka ei osaa näytellä eikä soittaa. Alussa toki oli tunne, että olen ulkopuolinen, sellainen joukon erilainen. Katson projektia hieman toisesta suunnasta, ja teatteri on muutenkin minulle outo maailma. Myönnän, että teatteria olen nähnyt hyvin vähän, aivan liian vähän. Onneksi Lyseon lukioteatteri korjaa tätä sivistymättömyyttäni, ja toivottavasti sama positiivinen tunne tarttuu muihin teatteria karttaneisiin.

Tämän vuoden projektissa on iloisten ja sitoutuneiden opiskelijoiden, hullun innokkaan opettajajoukon sekä kaupunginteatterin kanssa tehtävän yhteistyön lisäksi eräs erittäin vetovoimainen tekijä.  Esityksen pohjana on Dingon musiikki, joka ei ilmiönä ehkä edes avaudu kaikille näyttelijöille. Itse olin Dingon aikaan vielä liian nuori ymmärtämään täysin tätä ilmiötä, mutta se jätti silti siskoni kautta jäljen. Muuten ehkä ihan fiksu ja rauhallinen sisko hurahti pahasti. Mieleen tulvii muistot, jossa piti kotona esittää Quuppaa tai olla ”Dingon” yleisönä, mitä nyt sisko vaati tekemään. Tai kun sisko lähti Poriin monen muun tapaan katsomaan Nipan kotitaloa ja pihaa, aikana ennen kännykkää ja 24/7-valvontaa. Keikoilla ilmeisesti piti kirkua, pyörtyä ja tietenkin jokaisella oli oma fanituksen kohteensa. Tätä seurasin hölmistyneenä vierestä ja vääntelin siskon metallisia rannerenkaita pilalle. Ilmiö oli iso. Nykyiset stadionkeikat ja musiikki-ilmiöt ovat Dingoon verrattuna pientä. Tai näin minä tunnen. Varoitan näyttelijöitä ja soittajia itkevästä yleisöstä. Syy voi toki olla tarina ja teidän taitonne, mutta osalle yleisöstä taatusti mieleen nousee muistoja nuoruudesta.

”Dingo-musikaalin hiuslakat maksaa jo ihan älyttömästi”


Näytteleminen tai soittaminen ei onnistu. Mikä on siis roolini tässä joukossa? Joulukuusta lähtien olen ahdistellut sähköpostilla ja puhelimella erilaisia yhteistyötahoja. Projektissa on kuluja, jotka meidän pitäisi kattaa mainostuloilla, jotta teatterin tekeminen ei menisi talkootyöksi. Teatteri ottaa tilariskin ja toki myös tuoton, mutta esityksessä on muitakin kuluja kuin tila. Puvustus, osa lavastuksesta, meikit, oheistuotteet ja valtavat määrät hiuslakkaa jäävät Lukioteatterin maksettavaksi. Tavoite oli, että kulut katetaan myymällä mainospaikkoja käsiohjelmaan sekä oheistuotteiden myynnillä. Tuotteemme on hyvä, mutta uskaltaako sitä kukaan tukea?

Onneksi on uskaltanut. Tähän mennessä lähes 20 suurta tai pientä yritystä on lähtenyt tukemaan projektia joko rahallisesti tai tavaralahjoituksin. Osalla tuen takana on oman nuoren tai tuttujen nuorten tukeminen ja osalla taas muu linkki Lyseoon. Joukossa on myös monia yrityksiä, jotka ovat tulleet mukaan tämän meidän kuplamme ulkopuolelta. On yritysten tuen takana mikä tahansa motiivi, projekti kiittää kaikkia tukijoita. Ilman teitä hiukset olisivat paljon lattanammat.

Yritysten lisäksi tietysti auttavan käden ovat antaneet jokaisen tuttavapiirissä ja perhepiirissä olevat vapaaehtoiset. Monenlaisia vinkkejä ja apuja on saatu ja toivottavasti tullaan vielä saamaan. Itselleni tästä kokonaisuudesta on tullut vahva yhteisöllisyyden tunne. Tähän yhteisöön näen kuuluvan itse esityksessä olevan joukon lisäksi kaikki mahdolliset taustavoimat.

Mitä tukijat sitten saavat vastineeksi? Tarjolla on mainospaikka, mutta ehkä tukijoillekin on tärkeämpää saada vastineeksi tunne siitä, että he voivat tukea nuorille tärkeää projektia ja sellaista yhteisöllistä toimintaa, jota koulu ei aina pysty tarjoamaan. Toisaalta mainospaikan lisäksi yritykset ovat saaneet mukavaa lisämainosta tämän blogin kautta. Nahkatakkista tyttöä seurataan kuulemma laajemminkin, jopa valtakunnallisella tasolla, joten tukijalistan yritykset saavat mukavaa lisähuomioita.

Tällä hetkellä usko Nahkatakkiseen tyttöön on vankkumaton, ja enää en tunne olevani se outo ulkopuolinen. Esitysten myynti etenee hyvin, oheistuotteita on hankittu ja myyty, mainostajia saatu ja kaiken kaikkiaan homman ympärillä on hyvä ”pöhinä”. Toivottavasti hyvä pöhinä jatkuu myös esitysten jälkeen ja monet yhteistyötahot haluavat tukea meitä myös tulevaisuudessa.

Niin ja kuvassa oleville herroille erityiskiitos lavastukseen tulevien kaappien roudaamisesta. Jos vasemmalla oleva eläkeläinen on välillä sotkenut pojan outoihin roudauskeikkoihin, niin nyt oli pojan vuoro järjestää roudauskeikka.


Tommi Räty
markkinointi- ja yhteistyökoordinaattori

Ei kommentteja: