Joku hullu on keksinyt ikuisuuden

Ihmishälinä, kuumuus ja luova kitaran rämpytys. Merkit viittaavat siihen, että olen Nahkiksen bändiharjoituksissa. Katselen ympärilleni ja näen iloisia ihmisiä, jotka vaikuttavat yhtä innostuneita musikaaliprojektista kuin minäkin. Miten ihmeessä koskaan päädyinkään tähän tilanteeseen, että soitan sähköbassoa musikaalissa, jonka musiikki ei ole minulle muuta kuin radiotuttavuus? Mitä tahansa musiikkiahan minä en todellakaan soita, vaikka musiikkiopistolla kaikenlaista on kokeiltu! Tämä on harkittu juttu tämä. Mikä teki Dingon musiikista sitten niin spesiaalin tälle tytölle, että oli ihan pakko osallistua?

Ihastuin Dingon musiikkiin jo varhain nuorena ja luulen, että se tuli osittain perintönä isältäni. Onhan hän muutamaa Dingon biisiä päässyt soittamaan bändissään opiskeluaikoinaan. Huhun mukaan hän on soittanut jopa samassa salissa Dingon kanssa... Äitini taas ei ole koskaan Dingosta niin välittänyt, enkä usko, että hän lämpenee musikaalistakaan. Voinen siis odottaa, että musikaalin katsominen tulee olemaan hänelle yhtä tuskaa. Mutta tosiaan, tarinani Dingon musiikin merkityksestä alkaa vuodesta nakki ja muussi, kun olin vielä alakoulussa:

Oli kesäkuun ilta, ja istuin autossa matkalla kohti kotia. Minua harmitti, sillä olisin niin halunnut jäädä Raumalle vielä muutamaksi yöksi lapsuudenystäväni luo, mutta en voinut asialle mitään. Matkalla myös mukana ollut ystäväni Fanni oli kärsinyt jo heti ensimmäisen yön jälkeen pahasta koti-ikävästä, joten meidän oli lähdettävä kotiin. Olimme silloin vielä niin kovin nuoria, ettei yökyläily oikein huvittanut, vaikka ideana suuresti kiehtoikin.

Iskä ajoi autoa, minä istuin takapenkillä Fannin kanssa, ja radio lauloi hiljaa suomalaisia kappaleita eri ajanjaksoilta. Tunnelma autossa oli hieman lattea ja masentunut, joten emme edes yrittäneet keskustella. Kappale vaihtui, ja pian radio soitti tutut alkusoinnut. Minä ja Fanni heräsimme horroksestamme. Tunsimme molemmat tämän kappaleen! Arastelimme ensin, mutta pian lauloimme perässä ja sanat tulvivat kuin luonnostaan. Edes kappaleen ”rumat” sanat eivät häirinneet lauluamme. Ne pikemminkin paransivat tunnelmaa, eikä kikatuksesta ollut tulla loppua. Tunnelma, joka matkan alussa oli meidät otteisiinsa kahlinnut, oli poissa. Tilalla oli pelkkää riemua. Sanoistaan huolimatta Nahkatakkinen tyttö oli ilahduttanut pieniä tyttöjä, ja loppumatka oli yhtä juhlaa.

Tuosta Rauman-matkasta on jo ikuisuus, enkä muista puoliakaan Nahkatakkisen tytön sanoista. Silti biisi saa minut näin jälkeenpäin aina hyvälle mielelle sen soidessa radiossa. Mieleen tulvii vain hyviä muistoja. Laulun sanojen merkityksen ymmärrän nyt paremmin, mutta en ole antanut sen masentaa muistojani. Nyt musikaalia soitellessa Nahkatakkinen tyttö on tullut kunnolla takaisin kuvioihin, ehkä hieman hankalana soittaa, mutta mahtavampana kuin koskaan. Teatterin väki, Sanna ja Jussi vetävät biisin niin hyvin, että ei parane basistin nukkua harjoituksissa. Enkä nyt sano, että olisin niin koskaan tehnyt!

Mielestäni mahtavinta projektissa on ollut se, että olen saanut hyvän mahdollisuuden tutustua suomalaiseen rockmusiikkiin itse soittajan näkökulmasta. Se oli minulle nimittäin täysin vierasta ennen projektiin osallistumistani. Vuodesta 2013 olen soittanut Lappeenrannan musiikkiopistolla kontrabassoa, enkä sähköbassoa ole alakoulun jälkeen kummemmin päässyt pumputtelemaan. Kun musiikinopettaja Lea kyseli minua basistiksi musikaaliin toisen jakson lopussa musiikin kurssin päättyessä, en ollut uskoa korviani. Minäkö soittamaan Dingon musiikkia sähköbassolla? Totta kai, mutta miten ihmeessä sellainen onnistuu?

Hetken pohdittuani suostuin Lean pyyntöön. Oikeasti pohtiessani mietin, kuinka moneen muuhun projektiin olin jo aiemmin muissa harrastuksissani osallistunut. Ettei vain nyt tulisi liikaa kaikkea! Tarjous oli kuitenkin niin houkutteleva, ja uskon, että olisin muutenkin lähtenyt mukaan projektiin, vaikkei Lea olisi minua pyytänytkään. Mutta kyllä minua hieman huolestutti musikaalin puolesta, kun saavuin Nahkiksen ensimmäisiin harkkoihin basson varteen soittamaan.

Mutta niin iso viulu vaihtui keppiin, eikä aikaisemmista basso-opinnoista ollut muuta kuin hyötyä. Bändin sekä kuoron muu porukka on niin lahjakasta, ettei ongelmia kappaleiden kanssa ole suuremmin tullut. Mitäs nyt se Nahkatakkinen tyttö minulla hieman hammasta kiristää. Sisäpiirivitseiltäkään emme ole bändissä säästyneet. Niitäkin on kohta aivan liikaa, enkä kohta tiedä, mikä on totta ja mikä ei!

Ensi-ilta lähestyy kovaa vauhtia, mutta silti minusta tuntuu, kuin olisimme jo ikuisuuden valmistelleet ja soittaneet näitä samoja biisejä. En ole kyllästynyt – voisin jatkaa vaikka maailman tappiin asti! Joku hullu on keksinyt ikuisuuden. Olisipa se hullu keksinyt ikuisuutta pidemmän ajan!


Liisa Riihimäki
basisti