Rakkauden hinta on nimensä veroinen
Avainsanat:
ilo,
Lappeenrannan kaupunginteatteri,
Lappeenrannan Lyseon lukio,
Nahkatakkinen tyttö,
Neea,
suuri näyttämö,
teatteri
Hyvää päivää, olen palannut kotiin taas! Siltä ainakin tuntuu, kun aamulla ryömii alle kuuden tunnin yöunien jälkeen silmät ristissä kaupunginteatterin yleisölämpiön edessä olevalle "apinaverkolle", jonka paremmalle puolelle pääsystä ei enää viikkoihin ole tarvinnut ainoastaan haaveilla. Edellisestä käynnistä on parhaassa tapauksessa ja virallisten aikataulujen valossa saattanut kulua jopa puoli vuorokautta, mutta todellisuus on usein jotain ihan muuta. Vietämme tällä viikolla enemmän aikaa kaupunginteatterilla kuin kotona, koulussa ja ihastuttavan raikkaassa, suomalaiselle keväälle tyypillisen viileässä ulkoilmassa yhteensä, mutta se ei tunnu haittaavan ketään.
Sivusin viimeisimmässä postauksessani selviämistä ja jaksamista, mutta aihe on nyt vielä ajankohtaisempi. Kahden vuorokauden sisällä kolme ohjaajaa, yksi koreografi ja oma äitini ovat kyseenalaistaneet jaksamiseni. On tietysti varsin ymmärrettävää, että neljän projektin, koulun ja yleisten elintoimintojen ylläpitäminen on aikamoista tasapainottelua, mutta juuri sille tasapainottelulle tässä eletään. Minä ainakin. Sen muistin taas tänään, kun kiipesin lavalle ns. Esi-Nahkiksen merkeissä. Kun ensimmäinen spottivalonsäde osui aurinkoakin kirkkaampana silmiini ja yleisö näkyi lämpimänharmaana massana näkökentän laitamilla, huomasin, etten ollut ollut oikeasti hereillä ja elossa koko päivänä. Ehkä koko vuonna? Mutta nyt minä olin elossa, elin, elelin elähdyttävässä elämyksessä.
Minä elin yleisölle. Elin katseille, tanssille, musiikille ja teatterille. Elin illan värivaloille, jotka taisivat tänään olla ihan kaikille juhlaa. Elin sille, miltä tuntui olla lavalla, mutta myös sille, miltä tuntui olla kulissien takana ja tuntea aplodien tahtiin yhteisenä sykkivä produktiosydän, joka pitää sisällään kaiken sen, mitä tapahtuu lavalla ja lavan takana, silloin, nyt, huomenna ja aina. Minä elin, enkä olisi ollut missään muualla mieluummin. Elin; sisäelin ja ulkoelin, elin kokonaisvaltaisesti, elin niin kuin vain toimiva elin voi elää. Elimiähän tässä kaikki nimittäin ollaan, yhteen musikaalihiileen puhaltavia osasia, jotka saavat liekin syttymään aukottomalla yhteistyöllä ja muodostavat monimutkaisen mutta toimivan elimistön.
Yleisöennakko on nyt ohi, mutta show vain jatkaa kulkuaan. Huhu kertoi, että neljä näytöstä on nyt kokonaan loppuunmyyty. En tiedä kirjoitanko tähän blogiin enää, vaikka nimeni varauslistan viimeisimpänä nyt heiluukin ihan vaan ohjaajan kiusana (ei se nyt kaikkeen voi viimeistä sanaa saada ♥). Siltä varalta, että en täällä enää pyörähtele, sallikaa minun nyt ällösöpöillä hieman. Olen ensimmäisen kunnon yleisön jäljiltä vielä hiukan ekstaattisessa tilassa, suokaa siis anteeksi.
Mutta. Kiitos. Kiitos tästä päivästä, eilisestä, menneistä viikoista ja kuukausista. Elämästä, sen iloista ja mahdollisuuksista. Musiikista, hymyistä, lettukesteistä. Ystävistä ja rakkaudesta, jonka hinta on nimensä veroinen mutta joka tänään polkaisi käyntiin jotain, joka on sen hinnan arvoista. Olen kiitollinen, jälleen, ja jos aika ja minuutit vuorokaudessa riittäisivät, luettelisin tähän jokaisen mukanaolijan nimen ja kertoisin yksitellen, kuinka paljon he roolista riippumatta tälle taiteen multihuipentumalle merkitsevät. Kun katsoo tätä porukkaa, niin takaisin eivät tuijota pikimustat tähdet vaan tuhannet auringot.
Tämä kevät on ollut merkityksiä ja merkillisyyksiä täynnä niin produktioiden kuin muun elämänkin puolelta. Olen saanut yllättyä, tuntea, antautua, elää, nauraa, itkeä, tanssia, laulaa, ojentaa käsiäni kohti taivasta vaikka kaikki mitä toivon onkin maan pinnalla, leikkiä, vakavoitua, pitää huolta, olla tärkeä ja ennen kaikkea rakastaa, rakastaa, rakastaa. Kiitos. Me olemme valmiita astumaan huomenna ensimmäisen oikean yleisön eteen, vaikka tämän päivän yleisöä ei kaikkien niiden aplodien ja hyvien palautteiden jälkeen voikaan sanoa millään tavalla vääräksi tai epäaidoksi.
Nähdään taas (olit sitten yleisössä tai kanssani kulisseissa, olen iloinen siitä, että näen juuri sinut.)
Pinja Kuntola ja hänen ekstaattinen, adrenaliinin rippeillä kuorrutettu kiitollisuudenpuuskansa
Neea
Minä elin yleisölle. Elin katseille, tanssille, musiikille ja teatterille. Elin illan värivaloille, jotka taisivat tänään olla ihan kaikille juhlaa. Elin sille, miltä tuntui olla lavalla, mutta myös sille, miltä tuntui olla kulissien takana ja tuntea aplodien tahtiin yhteisenä sykkivä produktiosydän, joka pitää sisällään kaiken sen, mitä tapahtuu lavalla ja lavan takana, silloin, nyt, huomenna ja aina. Minä elin, enkä olisi ollut missään muualla mieluummin. Elin; sisäelin ja ulkoelin, elin kokonaisvaltaisesti, elin niin kuin vain toimiva elin voi elää. Elimiähän tässä kaikki nimittäin ollaan, yhteen musikaalihiileen puhaltavia osasia, jotka saavat liekin syttymään aukottomalla yhteistyöllä ja muodostavat monimutkaisen mutta toimivan elimistön.
Yleisöennakko on nyt ohi, mutta show vain jatkaa kulkuaan. Huhu kertoi, että neljä näytöstä on nyt kokonaan loppuunmyyty. En tiedä kirjoitanko tähän blogiin enää, vaikka nimeni varauslistan viimeisimpänä nyt heiluukin ihan vaan ohjaajan kiusana (ei se nyt kaikkeen voi viimeistä sanaa saada ♥). Siltä varalta, että en täällä enää pyörähtele, sallikaa minun nyt ällösöpöillä hieman. Olen ensimmäisen kunnon yleisön jäljiltä vielä hiukan ekstaattisessa tilassa, suokaa siis anteeksi.
Mutta. Kiitos. Kiitos tästä päivästä, eilisestä, menneistä viikoista ja kuukausista. Elämästä, sen iloista ja mahdollisuuksista. Musiikista, hymyistä, lettukesteistä. Ystävistä ja rakkaudesta, jonka hinta on nimensä veroinen mutta joka tänään polkaisi käyntiin jotain, joka on sen hinnan arvoista. Olen kiitollinen, jälleen, ja jos aika ja minuutit vuorokaudessa riittäisivät, luettelisin tähän jokaisen mukanaolijan nimen ja kertoisin yksitellen, kuinka paljon he roolista riippumatta tälle taiteen multihuipentumalle merkitsevät. Kun katsoo tätä porukkaa, niin takaisin eivät tuijota pikimustat tähdet vaan tuhannet auringot.
Tämä kevät on ollut merkityksiä ja merkillisyyksiä täynnä niin produktioiden kuin muun elämänkin puolelta. Olen saanut yllättyä, tuntea, antautua, elää, nauraa, itkeä, tanssia, laulaa, ojentaa käsiäni kohti taivasta vaikka kaikki mitä toivon onkin maan pinnalla, leikkiä, vakavoitua, pitää huolta, olla tärkeä ja ennen kaikkea rakastaa, rakastaa, rakastaa. Kiitos. Me olemme valmiita astumaan huomenna ensimmäisen oikean yleisön eteen, vaikka tämän päivän yleisöä ei kaikkien niiden aplodien ja hyvien palautteiden jälkeen voikaan sanoa millään tavalla vääräksi tai epäaidoksi.
Nähdään taas (olit sitten yleisössä tai kanssani kulisseissa, olen iloinen siitä, että näen juuri sinut.)
Pinja Kuntola ja hänen ekstaattinen, adrenaliinin rippeillä kuorrutettu kiitollisuudenpuuskansa
Neea
Ei kommentteja: