Sisällön tarjoaa Blogger.

En millään saata uskoa silmiäin

Kolme yötä jouluun on. Jouluun, jota virallisessa viestinnässä ja markkinoinnissa kutsutaan leikkisästi ensi-illaksi. Aika kuluu aivan käsittämättömän nopeasti.

Marraskuussa pidetystä ensimmäisestä palaverista alkoi pitkä ja muistorikas matka, joka myös Nahkiksena tunnetaan. Sen määränpää lähenee ajankulun fysikaalis-filosofisesta määrittelystä johtuen tasaisen lineaarisesti. Joku voisi sanoa, että ollaan jo pelottavan lähellä. Joku voisi sanoa, että lähenen kovaa kyytiä veteen piirrettyä kliseisyyden rajaviivaa. Kumpikin on tavallaan oikeassa.

Tulin ottaneeksi toukokuun alkuun tahattoman aikalisän Nahkatakkisen suhteen, sillä vapun jälkeiselle viikolle arpoutui luma-ryhmämme luokkaretki. Viikko Lontoossa tarjosi miellyttävää vaihtelua hektisen teatterielämän keskellä ja arvokkaan hengähdystauon ennen kahden viikon mittaista todellista rypistystä. Koko muulla nahkakasalla minut ja Kolehmaisen Elina pois lukien the final countdown on ollut käynnissä jo jonkin aikaa, ja hyppäsimmekin tänään maanantaina jossakin määrin liikkuvaan junaan muiden ollessa jo täydessä vauhdissa.

Vietin Lontoon-reissuni melkoisen urheiluorientoituneessa seurassa, mutta vastoin kaikkia odotuksia pojat puhkesivat toisinaan puhumaan teatterista. Kuulin muun muassa väitteen, jonka mukaan teatterilaiset ovat umpihulluja. Tätä jäin miettimään hieman pidemmäksi aikaa. Ensireaktiona pyrin oikaisemaan, etteivät kaikki suinkaan ole, vaan mukana on paljon yllättävänkin täysipäisiä ihmisiä. Mutta mitä teatterin tekeminen lopulta vaatii?

Kykyä ympäripyöreiden päivien tekemiseen olematonta tai nimellistä korvausta vastaan (taukohuoneessa on toisinaan kahvia). Saumatonta yhteistyötä monin paikoin uusien tuttavuuksien kanssa. Usean kymmenen taiteilijasielun mukautumista sinnikkäiksi puurtajiksi, jotka vielä kykenevät eläytymään välittämäänsä tarinaan. Kykyä mukautua isoihinkin suunnitelmanmuutoksiin. Ympäristön sanelemien käytänteiden nielemistä vikisemättä. Sitoutumista tekemiseensä. Sopeutumista tilanteeseen, jossa poikkeus onkin käytännössä sääntö. Tinkimistä omista haluista ja visioista, tarpeistakin.

Eikö tämä, jos mikä, käy määritelmäksi hulluudelle, mitä se sitten kenenkin mielestä onkin? Voiko tavallinen tasalakki jaksaa tällaista sirkusta päivästä päivään? Ja kaikkoaako tähän kykenevien päästä se vähäkin järki lopullisesti tällaisten rutistusten tuoksinassa? Näitä kysymyksiä pohdin itsekin, eikä näihin tarvitse mitään vastauksia tietää. Miettikää toki tekin.

Kysyin oraakkelilta kevättalvesta, millainen Nahkiksesta tulee. Oraakkelin mielestä Nahkiksesta oli tuleva upea, joten uskalsin jo taannoin luvata niin tapahtuvan. Nyt, kuuden kuukauden säännöllisen hiomisen ja hinkkaamisen jälkeen, työn tulokset alkavat toden teolla näkyä. Eivät toki itselleni konkreettisesti, sillä näen soittopaikaltani lavasta vain hyvin kapean siivun tai vaihtoehtoisesti postimerkin kokoisen taulutelevision välittämää livekuvaa lauteilta. Mutta noin vertauskuvallisessa mielessä. Nopeamminkin Nahkiksen olisi näillä resursseilla saanut valmiiksi, mutta olisiko siitä tullut näin hyvin viimeisteltyä? Enpä usko.

En valitettavasti ymmärrä tarpeeksi voidakseni oikein sanakääntein kuvailla, miten hienoa työtä näyttämöllä on tehty. Tyydyn vain ihaillen katselemaan sitä hirmuista kisakuntoa, johon ihan tavalliset lukiolaiset on lietsottu. Jokainen tanssin ja näyttelemisen yksityiskohta on viilattu huippuunsa. Toisaalta juuri näin sen pitääkin olla: ei kaupunginteatterin suurelle näyttämölle kannata mennä juosten kustua fiaskoa maksavalle yleisölle tarjoilemaan. Se ei ole sitä, mitä Lappeenrannan lukioteatteri tahtoo edustaa.

Bändin osalta on oltu aikataulussa jo pitkään. Moni soittaja ja laulaja on mennyt silminnähden eteenpäin osaamisessaan projektin aikana, ja bändi soikin kerta kerralta paremmin yhteen. Näissä voittajien vankkureissa on ilo körötellä mukana. Pitkälti uusiksi tehdyt laulustemmat ovat nekin asettuneet ihailtavasti uomiinsa ja soivat upeasti yhteen. Ja sanon sen vielä kerran: Matti Suomela on kyennyt tekemään Dingolle ihmeitä. Sovitukset ovat raikkaita ja moderneja verrattuna alkuperäiseen Dingoon, mutta kuitenkin alateemojen valinnoillaan kunnioittavat alkuperäisversioissa ─ uskokaa tai älkää, puhun kuitenkin sentään Dingosta ─ reilusti esiintyviä hienoja vivahteita.

Treenipäiviä on jäljellä kaksi ja puoli. Tästedes yksittäisiä kohtauksia ei enää käydä, vaan ainoat harjoitukset ovat kokonaisuutta tarkastelevia läpimenoja. Eräs tällainen esitetään lyseolaisista täydelle salille keskiviikkoiltana. On sinänsä makuasia, onko yleisön tuttuus paineidemme kannalta uhka vai mahdollisuus, mutta yhtä lailla kaiken on mentävä nappiin silloinkin, kun katsomo kuhisee kavereita ja tuttuja.

Toisinaan pinna kiristyy. Toisinaan työryhmää sisältä ja ulkoa ympäröivä stressi purkautuu itse kullakin ylireagointina. Joku ilmeisen kuvitteellinen valkolakki pitäisi sekin joskus painaa päähän, ja kuulemma sen eteen pitää saada joitakin ihmeen kursseja suoritettua. Kaiken tämän keskellä pitäisi jaksaa luotsata yhteistä venettä kohti viimeistä satamaa. Aina ei ole helppoa ja kivaa meillä hulluilla teatteri-ihmisilläkään. Hulluja kun on monenlaisia. Vaikeistakin hetkistä kuitenkin päästään yli, kun muistaa, mihin tässä oikein ollaan menossa. Ja tuo toinenhan taitaa olla menossa samaan paikkaan, vaikka se onkin tästä pikkuasiasta eri mieltä.

Parastahan tässä kaikessa on Nahkista ympäröivä positiivinen pöhinä. Tällaisen ohjelmistovalinnan ja tuttujen esiintyjien avulla katsomoon saadaan hyvin erilainen yleisö kuin moneen muuhun esitykseen saataisiin. Suuren näyttämön klaffipenkkejä kuluttaa nuorempi ja teatterista tietämättömämpi yleisö kuin tämän talon historiassa kenties koskaan. Voi olla, että osa innostuu Nahkiksen ansiosta teatterista isosti. Voi olla, että monelle Nahkatakkinen tyttö on ainutlaatuinen ja hieno kokemus. Voi olla, että joku pettyykin. Teatterin toisinaan kantamaa mainetta pöyhkeilevänä elitistikerhona tällaiset projektit joka tapauksessa pyyhkivät pois. Nahkis on nuorten tekemä ja nuorten näköinen rosoinen nuorisomusikaali, mikä on niin kaukana pessimistisistä teatterikäsityksistä kuin olla ja voi. Mitä enemmän teatteri instituutiona sinua risoo, sitä lämpimämmin toivotan sinut tervetulleeksi Nahkatakkista tyttöä katsomaan. Kannattaa toimia pian, sillä lippuja on jäljellä enää hyvin niukasti.

Palaan jälleen puhki kuluneiden kliseiden maailmaan, mutta totuus on, että tässä on kaikki pelissä. Harjoituksissa on tänäänkin vuodatettu verta, hikeä ja kyyneliä. Tuskin kukaan lavalla poukkoilevista on välttynyt ruhjeilta ja mustelmilta. Silti tuonne Isokristiinan kolmanteen kerrokseen vääntäydytään päivästä toiseen rakkaudesta lajiin. Joskus jaksaminen saattaa loppua kesken, mutta enää kolmen yön jälkeen alkaa se palkitsevin jakso. Toisille se on rutiininomaisempaa, toisille kenties elämänsä tilaisuus isommilla areenoilla ja kirkkaammissa valoissa kuin koskaan. Eikä sillä ole lopputuloksen kannalta mitään merkitystä, mitä on tehnyt aiemmassa elämässään. Ytimessä on tekemisen taso, heittäytyminen ja omistautuminen juuri nyt.

Juho Silventoinen

pianisti, blogin sivuadjutantti

1 kommentti:

  1. En malta oottaa perjantaiaamua. Ja Juho, oot törkeen hyvä kirjottaa - ei tuu pikkuhiljaa konkretisoituva lakki jäämään ainakaan äidinkielestä kiinni.
    Onnea esityksiin työ kaikki!

    VastaaPoista