En millään saata uskoa silmiäin
Avainsanat:
Dingo,
Lappeenrannan kaupunginteatteri,
Lappeenrannan Lyseon lukio,
musiikki,
Nahkatakkinen tyttö,
suuri näyttämö,
teatteri
Kolme yötä jouluun on. Jouluun, jota virallisessa
viestinnässä ja markkinoinnissa kutsutaan leikkisästi ensi-illaksi. Aika kuluu
aivan käsittämättömän nopeasti.
Marraskuussa pidetystä ensimmäisestä palaverista alkoi pitkä
ja muistorikas matka, joka myös Nahkiksena
tunnetaan. Sen määränpää lähenee ajankulun fysikaalis-filosofisesta
määrittelystä johtuen tasaisen lineaarisesti. Joku voisi sanoa, että ollaan jo
pelottavan lähellä. Joku voisi sanoa, että lähenen kovaa kyytiä veteen
piirrettyä kliseisyyden rajaviivaa. Kumpikin on tavallaan oikeassa.
Tulin ottaneeksi toukokuun alkuun tahattoman aikalisän
Nahkatakkisen suhteen, sillä vapun jälkeiselle viikolle arpoutui luma-ryhmämme
luokkaretki. Viikko Lontoossa tarjosi miellyttävää vaihtelua hektisen
teatterielämän keskellä ja arvokkaan hengähdystauon ennen kahden viikon
mittaista todellista rypistystä. Koko muulla nahkakasalla minut ja Kolehmaisen
Elina pois lukien the final countdown on ollut käynnissä jo jonkin aikaa, ja
hyppäsimmekin tänään maanantaina jossakin määrin liikkuvaan junaan muiden
ollessa jo täydessä vauhdissa.
Vietin Lontoon-reissuni melkoisen urheiluorientoituneessa
seurassa, mutta vastoin kaikkia odotuksia pojat puhkesivat toisinaan puhumaan
teatterista. Kuulin muun muassa väitteen, jonka mukaan teatterilaiset ovat
umpihulluja. Tätä jäin miettimään hieman pidemmäksi aikaa. Ensireaktiona pyrin
oikaisemaan, etteivät kaikki suinkaan ole, vaan mukana on paljon yllättävänkin
täysipäisiä ihmisiä. Mutta mitä teatterin tekeminen lopulta vaatii?
Kykyä ympäripyöreiden päivien tekemiseen olematonta tai nimellistä
korvausta vastaan (taukohuoneessa on toisinaan kahvia). Saumatonta yhteistyötä monin paikoin uusien tuttavuuksien
kanssa. Usean kymmenen taiteilijasielun mukautumista sinnikkäiksi puurtajiksi,
jotka vielä kykenevät eläytymään välittämäänsä tarinaan. Kykyä mukautua
isoihinkin suunnitelmanmuutoksiin. Ympäristön sanelemien käytänteiden
nielemistä vikisemättä. Sitoutumista tekemiseensä. Sopeutumista tilanteeseen,
jossa poikkeus onkin käytännössä sääntö. Tinkimistä omista haluista ja
visioista, tarpeistakin.
Eikö tämä, jos mikä, käy määritelmäksi hulluudelle, mitä se
sitten kenenkin mielestä onkin? Voiko tavallinen tasalakki jaksaa tällaista
sirkusta päivästä päivään? Ja kaikkoaako tähän kykenevien päästä se vähäkin
järki lopullisesti tällaisten rutistusten tuoksinassa? Näitä kysymyksiä pohdin itsekin, eikä näihin tarvitse mitään vastauksia tietää. Miettikää toki tekin.
Kysyin oraakkelilta kevättalvesta, millainen Nahkiksesta
tulee. Oraakkelin mielestä Nahkiksesta oli tuleva upea, joten uskalsin jo taannoin luvata niin tapahtuvan. Nyt, kuuden kuukauden säännöllisen hiomisen ja
hinkkaamisen jälkeen, työn tulokset alkavat toden teolla näkyä. Eivät toki
itselleni konkreettisesti, sillä näen soittopaikaltani lavasta vain hyvin
kapean siivun tai vaihtoehtoisesti postimerkin kokoisen taulutelevision
välittämää livekuvaa lauteilta. Mutta noin vertauskuvallisessa mielessä.
Nopeamminkin Nahkiksen olisi näillä resursseilla saanut valmiiksi, mutta
olisiko siitä tullut näin hyvin viimeisteltyä? Enpä usko.
En valitettavasti ymmärrä tarpeeksi voidakseni oikein
sanakääntein kuvailla, miten hienoa työtä näyttämöllä on tehty. Tyydyn vain
ihaillen katselemaan sitä hirmuista kisakuntoa, johon ihan tavalliset lukiolaiset on lietsottu. Jokainen tanssin ja
näyttelemisen yksityiskohta on viilattu huippuunsa. Toisaalta juuri näin sen
pitääkin olla: ei kaupunginteatterin suurelle näyttämölle kannata mennä juosten
kustua fiaskoa maksavalle yleisölle tarjoilemaan. Se ei ole sitä, mitä
Lappeenrannan lukioteatteri tahtoo edustaa.
Bändin osalta on oltu aikataulussa jo pitkään. Moni soittaja
ja laulaja on mennyt silminnähden eteenpäin osaamisessaan projektin aikana, ja bändi
soikin kerta kerralta paremmin yhteen. Näissä voittajien vankkureissa on ilo
körötellä mukana. Pitkälti uusiksi tehdyt laulustemmat ovat nekin asettuneet ihailtavasti
uomiinsa ja soivat upeasti yhteen. Ja sanon sen vielä kerran: Matti Suomela on
kyennyt tekemään Dingolle ihmeitä. Sovitukset ovat raikkaita ja moderneja
verrattuna alkuperäiseen Dingoon, mutta kuitenkin alateemojen valinnoillaan
kunnioittavat alkuperäisversioissa ─ uskokaa tai älkää, puhun kuitenkin
sentään Dingosta ─ reilusti esiintyviä hienoja vivahteita.
Treenipäiviä on jäljellä kaksi ja
puoli. Tästedes yksittäisiä kohtauksia ei enää käydä, vaan ainoat harjoitukset
ovat kokonaisuutta tarkastelevia läpimenoja. Eräs tällainen esitetään
lyseolaisista täydelle salille keskiviikkoiltana. On sinänsä makuasia, onko
yleisön tuttuus paineidemme kannalta uhka vai mahdollisuus, mutta yhtä lailla
kaiken on mentävä nappiin silloinkin, kun katsomo kuhisee kavereita ja tuttuja.
Toisinaan pinna kiristyy.
Toisinaan työryhmää sisältä ja ulkoa ympäröivä stressi purkautuu itse kullakin
ylireagointina. Joku ilmeisen kuvitteellinen valkolakki pitäisi sekin joskus
painaa päähän, ja kuulemma sen eteen pitää saada joitakin ihmeen kursseja
suoritettua. Kaiken tämän keskellä pitäisi jaksaa luotsata yhteistä venettä
kohti viimeistä satamaa. Aina ei ole helppoa ja kivaa meillä hulluilla
teatteri-ihmisilläkään. Hulluja kun on monenlaisia. Vaikeistakin hetkistä
kuitenkin päästään yli, kun muistaa, mihin tässä oikein ollaan menossa. Ja tuo
toinenhan taitaa olla menossa samaan paikkaan, vaikka se onkin tästä pikkuasiasta
eri mieltä.
Parastahan tässä kaikessa on
Nahkista ympäröivä positiivinen pöhinä. Tällaisen ohjelmistovalinnan ja
tuttujen esiintyjien avulla katsomoon saadaan hyvin erilainen yleisö kuin
moneen muuhun esitykseen saataisiin. Suuren näyttämön klaffipenkkejä kuluttaa
nuorempi ja teatterista tietämättömämpi yleisö kuin tämän talon historiassa
kenties koskaan. Voi olla, että osa innostuu Nahkiksen ansiosta teatterista
isosti. Voi olla, että monelle Nahkatakkinen tyttö on ainutlaatuinen ja hieno
kokemus. Voi olla, että joku pettyykin. Teatterin toisinaan kantamaa mainetta
pöyhkeilevänä elitistikerhona tällaiset projektit joka tapauksessa pyyhkivät
pois. Nahkis on nuorten tekemä ja nuorten näköinen rosoinen nuorisomusikaali,
mikä on niin kaukana pessimistisistä teatterikäsityksistä kuin olla ja voi. Mitä
enemmän teatteri instituutiona sinua risoo, sitä lämpimämmin toivotan sinut
tervetulleeksi Nahkatakkista tyttöä katsomaan. Kannattaa toimia pian, sillä
lippuja on jäljellä enää hyvin niukasti.
Palaan jälleen puhki kuluneiden
kliseiden maailmaan, mutta totuus on, että tässä on kaikki pelissä. Harjoituksissa
on tänäänkin vuodatettu verta, hikeä ja kyyneliä. Tuskin kukaan lavalla
poukkoilevista on välttynyt ruhjeilta ja mustelmilta. Silti tuonne
Isokristiinan kolmanteen kerrokseen vääntäydytään päivästä toiseen rakkaudesta
lajiin. Joskus jaksaminen saattaa loppua kesken, mutta enää kolmen yön jälkeen
alkaa se palkitsevin jakso. Toisille se on rutiininomaisempaa, toisille kenties
elämänsä tilaisuus isommilla areenoilla ja kirkkaammissa valoissa kuin koskaan.
Eikä sillä ole lopputuloksen kannalta mitään merkitystä, mitä on tehnyt aiemmassa
elämässään. Ytimessä on tekemisen taso, heittäytyminen ja omistautuminen juuri
nyt.
Juho Silventoinen
pianisti, blogin sivuadjutantti
En malta oottaa perjantaiaamua. Ja Juho, oot törkeen hyvä kirjottaa - ei tuu pikkuhiljaa konkretisoituva lakki jäämään ainakaan äidinkielestä kiinni.
VastaaPoistaOnnea esityksiin työ kaikki!