Saan kevättä odottaa, ja se tulee pian

Moikku! Pinja tässä taas, paitsi että tänään en ole yksinäni äänessä. Hiihtoloma vetelee viimeisiään ja huomenna jatketaan taas treenaamista (sekä koulunkäyntiä.) Tänään kuitenkin julkaistaan blogipostaus, sillä lomailu ei kohdallamme tarkoita toisistamme erossa olemista. Tänään ääneen pääsevät kaikki halukkaat, sillä istuessamme iltaa Mirjan mökillä Savitaipaleella tajusimme, ettei kenelläkään ole aikaa kirjoittaa kokonaista blogitekstiä. Ehkä se on kuitenkin ihan hyvä, sillä juuri yhdessä tekeminen on ollut avainasia viikonlopun aikana. Päästetään siis ensimmäinen kirjoittaja ääneen.

Haluan puhua asiasta, jonka moni varsinkin suomalainen unohtaa välillä kokonaan. En mielestäni ole sieltä syvällisimmästä päästä, mutta näin sunnuntai-iltana kahden unohtumattoman ryhmäytymispäivän jälkeen minulla riittää sanottavaa.

Tämä asiahan on siis nimeltään kiitollisuus. Osoitan nyt siis kiitollisuutta tälle projektille ja siihen sisältyvään ihmisjoukkoon. Olen kiitollinen siitä, että saan tuntea turvallisuutta ja ystävyyttä harjoituksissa ja myös kiitollinen niistä hetkistä joita yhdessä jaamme. Olen kiitollinen Kesselille, Salonsaarelle ja Kaijansinkolle, jotka antavat meille ammattitaitoista ohjausta kuljettaen meidät kohti matkan päämäärää. Olen kiitollinen Lyseon lukiolle ja Lappeenrannan kaupungille, jotka mahdollistivat koko projektin.

Mikään ei ole ikuista. Totuus on se, että ennen kuin edes ehtii hengähtää, tämä projekti on jo ohi. Siksi kiitollisuuden osoittaminen toisille ja itselleen on tärkeää ja parantaa jokaista kokemusta. Jokaisesta jaetusta hetkestä on siis syytä ottaa kaikki irti ja osoittaa arvostusta. Nahkatakkinen tyttö on ainutlaatuinen mahdollisuus kokea jotain itseämme suurempaa.

Varsinkin hiihtolomalla aloin oikeasti huomaamaan ajattelevani tätä asiaa jatkuvasti. Ajattelevani teatteria ja kuinka lyhyessä ajassa siitä ja sen ihmisistä on tullut minulle jopa riippuvuuden kohde. Ihmiset sanovat, että “elämä on parasta huumetta!” Tähän minä vastaan: “Et sitten varmaan ole kokeillut teatteria.”

- Petja Pulkkinen

Kahden ryhmäytymis nahkautumispäivän aikana onnistuimme kehittämään varsin värikkään sekamelskan erilaisia sangen huvittavia vitsejä. Ilman kontekstia näissä ei varmasti ole juurikaan mitään järkeä, mutta yleisön (paikallaolijoiden) pyynnöstä niitä tänne heittelen. Emmehän me voisi koskaan unohtaa Pieru-Konstan siittiöimitaatiota, lettikestejä, upeaa roiskumista estävää keksintöä, Fifty Shades of Marika Kesseliä tai sitä, että Östmanit pitää tappaa ennen kuin he tappavat sinut? Unohtamatta tietenkään Ollia ilman tomaattia (vai mansikkaa...) ja sitä, miten eräät pysähtyivät matkansa varrella bussipysäkeillä vain voidakseen sanoa olevansa vähän niin kuin pysäkillä (tässä viittaus viime kevään prokkikseen, Pysäkkiin.)

Viikonloppu oli huikee! Tää yhteishenki mikä meillä on, on jotain sellaista minkä takia osittain tähän projektiin mukaan lähin. -Milla Tiittanen

Kun saavuin nahkiksen "ryhmäytymiskemmakoihin" sunnuntaina, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Tupa oli täynnä ihanaa porukkaa ja keittiössä tuoksui letuilta. Näin hymyileviä suita ja mafioson kiemuroiden ällistyttämiä kasvoja. Oli hyvä olla. -Saimi Kaisanlahti

Tie onnelliseen elämään käy nahkisviikonlopun kautta. Paljon rakkautta, sekoilua, naurua. Tästä on hyvä jatkaa yhdessä kohti kevättä. -Essi Loisa

Kevään ylioppilaskirjoitukset lähestyvät uhkaavalla vauhdilla, ja sitä voisi kuvitella, että ylppäripaniikki olisi tässä vaiheessa ainoa abiturientin mielessä pyörivä asia. On kuitenkin todella mahtavaa huomata, että se kaikki stressi ja paniikki on kokonaan unohtunut yhden onnellisen viikonlopun ja sen mukanaan tuomien naurunremakoiden, hyvien ystävien, lettujen ja kaiken kaikkiaan ihanan yhdessäolon myötä. Kyllä tällaisen touhun voimalla yhdet ylppärit jaksaa ahertaa, ja vieläpä ihan hyvillä mielin! Suurenmoista onnea on voida ajatella, että tästä porukasta ja meiningistä saa nauttia nyt, huomenna, ensi viikolla, kirjoitusten aikana, kirjoitusten jälkeen ja ihan koko kevään!

-Saara Östman

Viikko kevään yo-kirjotusten alkuun ja oma lukemiseni on ollut mitäänsanomatonta. En yleensä stressaa mistään paljoa, mutta kieltämättä ahdistusta on ollut ilmassa. Se ahdistus kuitenkin sai jäädä taka-alalle, kun perjantaina ja sunnuntaina kokoonnuttiin jo tietynlaiseksi perheeksi muodostuneella porukalla. Oli ihanaa, kun sai nauraa milloin kenenkin imitaatiolle mm. rakkaista ohjaajistamme tai Vladimir Putinista. Unohtamatta Mafioso -peliä (tai niin kuin me sitä kutsumme, Nahkioso). Hullu-Henri tappoi ketä halusi ja kylän yhteinen polkupyörä Aino meni omia teitään. Tästä on hyvä jatkaa läpi ensi viikon treenien ja luku-urakan. Tällä onnellisuuden määrällä jaksaa taas seuraavaan nahkakasaan asti!

-Helena Laulaja

Onnea on. Onnea on kaikkialla, missä on tämänkaltaisia ihmisiä. Onnea on pimeillä kirkonkylän kaduilla, kun tähdet loistavat taivaalla ja me loistamme tähtinä toistemme seurassa. Onnea on videossa, jossa imitoidaan ohjaajaa, videon Facebook-kommenteissa, ylimaallisessa yhteishengessä ja neljän litran lettutaikinassa. Onnea on laaduttomissa Youtube-videoissa ja Burger Heavenissa, onnea on silloinkin kun sitä ei suomalaisilla hiihtäjillä ole. Onnea on meissä kaikissa, ja se näkyy viikko viikolta enemmän. Kiitos kaikille siitä, että olette näin vahvaa onnea, älkääkä koskaan muuttuko.

-Pinja Kuntola