Sisällön tarjoaa Blogger.

Olin yksi heistä siihen turvautuen

Tuo makuupussinyytti tuolla pöydän alla on Arttu

Heissulivei ja oikein mieluisia viikon viimeisiä hetkiä teille kaikille, taistelettepa sitten musertavaa sunnuntaifiilistä vastaan tai vietätte oikeasti hyvää viikonloppua. Itselläni mieltä riivaavat tällä hetkellä päällimmäisenä heti huomispäivän koittaessa alkavat kirjoitukset, jotka varmasti aiheuttavat ikävää päänvaivaa monille muillekin porukkamme jäsenille. Tässä vaiheessa onkin sitten juuri sopiva hetki tajuta lupautuneensa väkertämään näin sunnuntaiksi jonkinlaista blogisepustusta, sillä viikko sitten kyseinen kunniatehtävä ei oikein tuntunut otolliselta. No, ehkäpä tämä saa ajatukset sivuun puuduttavasta filosofiasta ja takaisin mukavien teatteriasioiden pariin.

Niin, tosiaan. Nahkatakkinen tyttö. Olen ollut mukana tässä jokakeväisessä sekoilussa myös kahtena edellisenä vuonna, ja jokainen kokemus on tähän mennessä tuntunut tyystin erilaiselta. Ehdottomasti silmiinpistävin piirre projektien välillä on valtava kehitys niiden mittakaavassa: Keltainen pallo esitettiin pienellä budjetilla kaupunginkirjaston kellarissa, Pysäkkiä vedettiin hulppeasti Kehruuhuoneella – ja hups heijaa, nyt ollaankin menossa kaupunginteatterin suurelle näyttämölle. Aika uskomatonta. Yhtä lailla voisin olettaa, että jos ”Keltsu-paltsu” oli hyvä ja ”Pysakk-ykkönen” oikeasti hieno, niin ”Nahkiksesta” tulee kyllä jotain melkoisen mieletöntä.

Muistan ajatelleeni jo projektin alussa pidetyn yhteisen läpiluvun aikana, että hei, eihän tämä mikään hullumpi teksti ole. Tämä on sinänsä saavutus, sillä voin myöntää olleeni viimevuotisten projektien alussa huomattavasti skeptisemmällä tuulella. Toisaalta ajatukseni saattoivat tuolloin hieman harhailla muissa maailmoissa, sillä olimme juuri noihin aikoihin saattamaisillamme loppuun huolestuttavan megalomaanisiin mittoihin paisunutta Roolipeli-teatteridiplomijuttuhöskää, jonka pelkkä onnistuminen oli jo itsessään pieni ihme ja josta ei tarvitse tässä yhteydessä sen enempää mainita. Mutta tuumin kyllä varsin painokkaasti, että tästä tulee varmaan todella hieno, kunhan meillä on tähän kosolti aikaa ja kunnon porukka.

Ja kunnon porukkahan meillä on. Viime viikolla pääsimme juuri työskentelemään tähän mennessä luultavasti hauskimman kohtauksemme parissa, ja myönnän olleeni monestikin äimän käkenä siitä, kuinka hienoja ja osaavia ihmisiä meillä todella on mukana. Sisällöstä sen enempää paljastamatta voin sanoa, että kyseessä on suurehko joukkokohtaus, jossa pienet ja vähäsanaiset roolitkin on esitetty selkeästi ja hauskasti (allekirjoittanut on esimerkiksi tässä kohdassa makuupussissa matoileva nyyppä, joka – muuatta rakasta näyttelijätoveria vapaasti lainatakseni – ”ei saa naisia, ja se ei oo mikään ihme”). Tästä saamme kiittää tietysti myös taidokasta ohjauspuoltamme, joka on näyttänyt kyntensä myös aiemmissa projekteissa.

Nahkatakkisen tytön treeneissä tunnelma on kohdallaan, ja hämähäkinjaloilla huitovat hipsterit ja pöydälle putoilevat pyykkinarut ovat vain omiaan vahvistamaan hyvän hengen tuntua. Lopputulos on varmasti jotain suurta, kun tällaiseen menoon yhdistetään teksti, jonka oikeastaan ainoalta suurielta haittapuolelta tuntui se Dingon valinta musikaalin lähdemateriaaliksi – mutta bändin taiturointia kun kuuntelee, niin tulee väkisinkin vakuuttuneeksi siitä, että me kyllä vedetään nämä biisit paljon paremmin.

Haluan lausua suuret etu- ja jälkikäteiskiitokseni kaikille mukana oleville ja olleille sekä toivottaa hyviä tulevia viikkoja ja jaksamista vastaisuudessakin. Seuraavaan kertaan!


Arttu Hägg
Mirjan isä, Nyyppä

Ei kommentteja: