Ja tämä hetki saa minut pian aivovaurioon
Avainsanat:
konflikti,
Lappeenrannan kaupunginteatteri,
Lappeenrannan Lyseon lukio,
Nahkatakkinen tyttö,
ohjaaja,
teatteri
Jokainen
produktio on erilainen, ja silti jokainen prosessi tuntuu noudattavan samaa
kaavaa. Johdantovaihe on selätetty. Tunnemme Nahkatakkisen tytön maailman ja
paikkamme siinä: keitä olemme, missä olemme ja miksi olemme. Liikkeelle
lähettävä käänne on saavutettu, eikä tältä matkalta ole enää paluuta.
Jos elokuvan
palastelee osiin, huomaa, että konfliktivaihe on leffan kestosta vähintään
puolet. Elämä ei ole elokuvaa, ja siksi puolivuotisen teatteriprosessin konfliktivaihe
kestää suurin piirtein viisi kuukautta ja kolme viikkoa. Jos siis joku
Nahkatakkisen blogihurmoksesta intoutuneena päättää lähteä teatteritalkoisiin,
ohjaajana kerron, millaisiin konflikteihin voi varautua.
· Henkilöiden välinen ristiriita: Ihmisillä on erilaisia näkemyksiä ja tavoitteita. (PRKL!)
· Yksilön ja ryhmän välinen ristiriita: Eivät opi kerrasta. Toisaalta minusta on tehty kuva ”identtiset kaksoset”, jossa toisena olen minä ja toisena Mörkö.
· Ryhmien välinen ristiriita: Koulu ja teatteri rakentavat yhteistä linnaa liian pienellä lapiolla kaupungin hiekkalaatikolla.
· Yksilön ja maailman välinen ristiriita: Teatteri ei ole koko maailma?
Vakavasti
puhuen koulu antaa uskomattoman potentiaalin teatterityölle, ja tärkein osa
sitä ovat motivoituneet ja taitavat nuoret. Harvassa kuitenkin ovat ne
oppilaitokset, joissa on hyvät tanssiin ja teatteriin soveltuvat opetustilat,
näyttämö, valo- ja äänitekniikka tai rahaa puvustukseen, tarpeistoon ja
lavastukseen. Teatteri onkin korvaamaton yhteistyökumppani. Valo- ja
äänitekniikka tulevat teatterilta, ja vaikka lavastuksen materiaalibudjetti on
vain tuhat euroa, se ei ole koko totuus. Teatterin varaston ovet ovat avoimet,
ja lavastamossa vakituiset työntekijät rakentavat uutta ja tuunaavat vanhaa.
Aktiivinen kaupunginteatterin kävijä voikin tarkastella, miten Nahkatakkisen
tytön maailmaan on pujahtanut viitteitä Jonnista, Niskavuoresta, Isosta pahasta
sudesta, Isosta kiltistä jätistä ja ties mistä. Uutta lienevät ainoastaan
kaislat, joita kävin katkomassa jäiltä, kun ne vielä kestivät. Toki teatterin
isolle näyttämölle kuskataan jossain vaiheessa salaa aikamoinen määrä
kalusteita Lyseolta ja meiltä kotoa olohuoneen matto.
Elokuvan
konfliktivaihe sisältää käänteitä, yllätyksiä ja huumoria – eihän sitä muuten
jaksaisi. Teatterin tekeminenkään ei ole vain tarpomista jäistä vuorenrinnettä
ylös, koska välillä ote herpaantuu ja koko retkikunta liukuu rinnettä alas. No
ei, teatterin tekeminen on perusolemukseltaan hauskaa, yllätyksellistä ja
kiinnostavaa. Erityisesti rakastan niitä hetkiä, kun
· huomaan tekeväni koreografiaa naama veressä (konkreettisesti, ei metaforisesti), samalla kun koreografi ohjaa pääparia,
· ne sanovat ”törkeetä” ja ”hullu muija” suoraan minulle,
· kohtaus toimii, ja minun pitää peittää liikutukseni katsomalla ikkunasta ulos,
· porukka valuu pitkin lattioita eikä osoita mitään lähtemisen merkkejä treenien jälkeen.
Silloin
notkun vähän aikaa kynnyksellä kahden maailman rajalla ja katson noita
vilpittömiä hulluja, jotka muutamien tärähtäneiden aikuisten kanssa ovat
ryhtyneet rakentamaan fiktiivisestä maailmasta toden illuusiota. ”Sammuttakaa
sitten valot”, sanon ja menen.
Marika Kesseli
ohjaaja
Ei kommentteja: