Sisällön tarjoaa Blogger.

Ja tämä hetki saa minut pian aivovaurioon


Jokainen produktio on erilainen, ja silti jokainen prosessi tuntuu noudattavan samaa kaavaa. Johdantovaihe on selätetty. Tunnemme Nahkatakkisen tytön maailman ja paikkamme siinä: keitä olemme, missä olemme ja miksi olemme. Liikkeelle lähettävä käänne on saavutettu, eikä tältä matkalta ole enää paluuta.

Jos elokuvan palastelee osiin, huomaa, että konfliktivaihe on leffan kestosta vähintään puolet. Elämä ei ole elokuvaa, ja siksi puolivuotisen teatteriprosessin konfliktivaihe kestää suurin piirtein viisi kuukautta ja kolme viikkoa. Jos siis joku Nahkatakkisen blogihurmoksesta intoutuneena päättää lähteä teatteritalkoisiin, ohjaajana kerron, millaisiin konflikteihin voi varautua.
·         Sisäinen ristiriita: Produktiota pitäisi tehdä koko ajan, mutta on myös muita töitä, ja joskus täytyy nukkua.
·         Henkilöiden välinen ristiriita: Ihmisillä on erilaisia näkemyksiä ja tavoitteita. (PRKL!)
·         Yksilön ja ryhmän välinen ristiriita: Eivät opi kerrasta. Toisaalta minusta on tehty kuva ”identtiset kaksoset”, jossa toisena olen minä ja toisena Mörkö.
·         Ryhmien välinen ristiriita: Koulu ja teatteri rakentavat yhteistä linnaa liian pienellä lapiolla kaupungin hiekkalaatikolla.
·         Yksilön ja maailman välinen ristiriita: Teatteri ei ole koko maailma?

Vakavasti puhuen koulu antaa uskomattoman potentiaalin teatterityölle, ja tärkein osa sitä ovat motivoituneet ja taitavat nuoret. Harvassa kuitenkin ovat ne oppilaitokset, joissa on hyvät tanssiin ja teatteriin soveltuvat opetustilat, näyttämö, valo- ja äänitekniikka tai rahaa puvustukseen, tarpeistoon ja lavastukseen. Teatteri onkin korvaamaton yhteistyökumppani. Valo- ja äänitekniikka tulevat teatterilta, ja vaikka lavastuksen materiaalibudjetti on vain tuhat euroa, se ei ole koko totuus. Teatterin varaston ovet ovat avoimet, ja lavastamossa vakituiset työntekijät rakentavat uutta ja tuunaavat vanhaa. Aktiivinen kaupunginteatterin kävijä voikin tarkastella, miten Nahkatakkisen tytön maailmaan on pujahtanut viitteitä Jonnista, Niskavuoresta, Isosta pahasta sudesta, Isosta kiltistä jätistä ja ties mistä. Uutta lienevät ainoastaan kaislat, joita kävin katkomassa jäiltä, kun ne vielä kestivät. Toki teatterin isolle näyttämölle kuskataan jossain vaiheessa salaa aikamoinen määrä kalusteita Lyseolta ja meiltä kotoa olohuoneen matto.

Elokuvan konfliktivaihe sisältää käänteitä, yllätyksiä ja huumoria – eihän sitä muuten jaksaisi. Teatterin tekeminenkään ei ole vain tarpomista jäistä vuorenrinnettä ylös, koska välillä ote herpaantuu ja koko retkikunta liukuu rinnettä alas. No ei, teatterin tekeminen on perusolemukseltaan hauskaa, yllätyksellistä ja kiinnostavaa. Erityisesti rakastan niitä hetkiä, kun

·         syömme keksejä, suklaata ja pullaa,
·         huomaan tekeväni koreografiaa naama veressä (konkreettisesti, ei metaforisesti), samalla kun koreografi ohjaa pääparia,
·         ne sanovat ”törkeetä” ja ”hullu muija” suoraan minulle,
·         kohtaus toimii, ja minun pitää peittää liikutukseni katsomalla ikkunasta ulos,
·         porukka valuu pitkin lattioita eikä osoita mitään lähtemisen merkkejä treenien jälkeen.

Silloin notkun vähän aikaa kynnyksellä kahden maailman rajalla ja katson noita vilpittömiä hulluja, jotka muutamien tärähtäneiden aikuisten kanssa ovat ryhtyneet rakentamaan fiktiivisestä maailmasta toden illuusiota. ”Sammuttakaa sitten valot”, sanon ja menen.


Marika Kesseli
ohjaaja

Ei kommentteja: