Minä lähden sinne, missä nauraa saa

Elämä on niin kuin Sirkus Sariola

Kun luulee asettuvansa niin erehtyy

Istuimme kaikki kuusikymmentä tiiviissä piirissä uuden teatteriluokan lattialla. Luimme käsikirjoitusta ääneen ensimmäistä kertaa ja kuuntelimme välillä Dingon tuotantoa hyräillen mukana. Jo silloin totesin hiljaa mielessäni, että on onni, etten sittenkään lähtenyt kuusitoistavuotiaana Helsinkiin ilmaisutaidon perässä. Tuo ajatus oli käynyt mielessäni jo useamman kerran siitä lähtien, kun saimme tietää pääsevämme kaupunginteatterin isolle lavalle lukioteatterin prokkiksen kanssa.

Uskoin jo kaksitoistavuotiaana lähteväni Lappeenrannasta heti, kun mahdollista. Vielä ysiluokan yhteishaun viimeisellä viikollakin täyttelin hakupapereita Kallion lukioon. Ajattelin, että tässä "pikkukaupungissa" ei tule koskaan olemaan sellaisia mahdollisuuksia kuin stadissa, ja nyt tulen toukokuussa näyttelemään kaupunginteatterin isolla lavalla "ihan tavallisen" Lappeenrannan lyseon lukion ansiosta. Joskus tuntuu, että kaikella ihan oikeasti on tarkoitus.

Vapaus merkitsee laivaa ilman ankkuria

Kättä joka tähtiin ylettyy

Viime vuoden lukioteatteriprokkis, Pysäkki, oli minulle ensimmäinen musiikkiteatteriesitys jossa olen ollut mukana, vaikka teatteria olenkin jo vuosia harrastanut. Pysäkki oli siinä määrin ihana kokemus, että päätin ehdottomasti olla myös tänä vuonna mukana, oli kyseessä millainen projekti tahansa, ja niin päätti moni muukin. Lähdin siitä, että roolituksella ei ole minulle juurikaan merkitystä, kunhan pääsen mukaan ja saan tanssia, laulaa ja olla osa sitä paljonpuhuttua "teatterin taikaa." Roolikseni siunaantui Neea, lukion coolien tyttöjen johtajahahmo, joka on lopulta vain ultimaattinen kanaemo ja hysteerisen impulsiivinen säheltäjä.

Olen tosiaankin ollut Taidekoulu Estradin teatterilinjalla nyt viisi ja puoli vuotta, ja silti jaksan joka vuosi ällistyä siitä, kuinka mieletöntä teatterin tekeminen on. Viime vuonna koin tuplaällistyksen, kun olin mukana sekä Estradilla että Pysäkissä. Minua ei yllättänyt se, että lukioteatteri on tasokasta; olin nähnyt Keltaisen Pallon vuonna 2015 ja jo se teki minuun vaikutuksen. Yllätyin siitä, miten vahvasti musiikkiteatteri saa ihmisen mukaansa, vaikka itse sanoisi lavalla vain yhden repliikin. Yllätyin siitä, miten erilaista on tehdä teatteria niin isolla porukalla. Yllätyin, kun tuntui, että mahdollisuudet ovat rajattomat, kun olin aiemmin tottunut miettimään teostoa ja tekijänoikeuksia. Yllätyin ja rakastuin, ja päätin änkeä vaikka väkisin seuraavanakin vuonna mukaan.

Joillekin on luotu kauniit kasvonpiirteet

Joillekin taas kyky nauttia

Nahkatakkisen tytön työryhmä on valtava. Meitä on paljon erilaisista lähtökohdista, ja juuri se tekee musikaalin valmistumisprosessista mielekkään. Lauluharjoituksissa on iso porukka sellaisia, jotka eivät ole koskaan laulaneet stemmoja tai lukeneet nuotteja, ja silti laulu soi ja kuulostaa hyvältä. Kaupunginteatterin isolle näyttämölle astuu ihmisiä, jotka eivät ole ehkä koskaan näytelleet juuri mitään, ja silti musikaali tulee näyttämään dramaturgisesti hyvältä, sen näkee jo nyt. Suurissa tanssikohtauksissa valtaosa meistä ei ole tanssijoita (hyvä kun kävellen pysytään pystyssä noilla Suomen talven liukastamilla kaduilla) ja silti koreografiat opetellaan hyvillä mielin. Nahkatakkinen tyttö (tai Nahkis, miten vain haluatte) antaa kaikille mahdollisuuden kohota hetkeksi tähtiin ja löytää itsestään uusia puolia.

Joillakin on pieni koti minne mennä

Mulla on vain tie jota kulkea

Minulta kysytään monesti, miten jaksan olla mukana kaikessa. Olen kolmessa teatteriprokkiksessa, luen kirjoituksiin, teen blogitekstejä sekä tänne että oman teatteriryhmäni blogiin ja osallistun kaikkeen, mihin ikinä pyydetään (viimeisimpänä voisin mainita pöytäroolipelaamisen, johon oman koulumme nörttinurkan jäsenet minut houkuttelivat.) Miten jaksan täyttää kalenterini jokaisen viikonpäivän, minulta kysytään. Miten jaksan elämässäni näin paljon menoa?

Minä vastaan, että en jaksaisi ilmankaan. Elän ja hengitän teatteria, edestakaisin ravaamista ja kiirettä. Nahkatakkisen tytön harjoitukset ovat alkaneet, ja vaikka ohjaaja ei enää kutsukaan minua millään muulla nimellä kuin Neea ja vaikka laulaminen välillä takkuileekin stemmojen mennessä sekaisin, tuntuu hienolta päästä tekemään jotain näin suurta ja hienoa. Siksipä tätä blogiakin olen luvannut päivitellä välillä; haluan jakaa tämän, haluan kertoa harjoituksien etenemisestä ja haluan, että ihmiset tietävät, mitä teatterin tekeminen meillä on.

Meillä teatteri ei ole pääroolien superstaroja diivailemassa ja käskyttämässä pienempiä rooleja. Meillä teatteri ei ole dramaattista käsikirjoituksen lukemista piirissä kerta toisensa jälkeen. Harjoitukset saattavat olla todella tiukkaa keskittymistä, tai sitten nauretaan viisi minuuttia hysteerisesti sille, että Helenan hahmo ei ole koskaan nähnyt niin isoa salamia. Meillä teatteri tiivistyy väsyneisiin lukiolaisiin, sotkuisiin nutturoihin, villasukissa hiiviskelyyn, läksyjen tekemiseen silloin kun ei itse ole lavalla, kahviin, kikattamiseen, sisäpiirin vitseihin, ohjaajan mielialan analysointiin treenien alussa ja ehdottomaan yhteisymmärrykseen sekä lopputuloksen odottamiseen. Meillä on yhteinen päämäärä, yhteinen sydän joka sykkii tälle projektille. Tästä minä en ikinä luopuisi.

Minä lähden sinne, missä nauraa saa

Pinja Kuntola
Neea