Ja show vain jatkaa kulkuaan

Perjantai, viikon viimeiset treenit, eikä sada edes lunta (tai rakeita tai räntää). Kummallinen päivä, mistään ei oikein saa otetta.

Loppupotpurin porukka, siis kaikki näyttämöllä jossain vaiheessa pyörivät tyypit, ahtautuvat mute-luokkaan ja sitten veivataan. Itsellä kyllä takkuaa päässä ja pään ulkopuolella.

Tämä mennyt viikko on ollut se viikko, kun taas palattiin koululle teatterin treenien jälkeen. Kaikki tietää sen: on ahdasta juu, mutta ei sekään saanut sitä möhmäistä olotilaa aikaiseksi. Vasta kotiin pyöräillessäni ja saman Kevät2017-soittolistan soidessa korvissani tajusin: koska luopuminen.

Jokainen produktio on aina oma pieni maailmansa, jonka sisään on hykerryttävän ihana pesiytyä, mutta josta on kuitenkin välillä päästävä ulos hengittämään. Nahkiksen maailmassa on poikkeuksellisen paljon ihmisiä ja hapenotto on tullut tarpeeseen. Kuitenkin joka päivä HALUAA tulla takaisin ja joka päivä saa nauraa (vaikka joskus ensin itkettäisikin).

Sen maailman tekee silti aina ne ihmiset.

Ne ihmiset, joiden kanssa ommellaan hihoista lycraunelmaleggareita ja pidetään kässäkerhoa tanssimisen sijaan. Ne ihmiset, jotka kerta toisensa jälkeen jaksaa hinkata sitä samaa sivuaskelta (jonka takia niitä kouluja käydään…). Ne ihmiset, jotka miettii onko Aino kuitenkin suomenruotsalainen. Ne ihmiset, jotka haetaan hissillä kolmanteen kerrokseen.

Ne ihmiset, joiden kanssa on suunniteltu / ohjattu / koreografioitu / puvustettu / aikataulutettu ja sitten taas uudelleensuunniteltu Nahkista kirjaimellisesti yötä päivää, ja kuumennettu korvaa lukemattomilla puheluilla. Myös niillä puheluilla kun kamelin selkä on katkennut, kesto n. 1h 48min.

Tulos seuraavana päivänä: kolme tuntia treeniä ja kaksi koreografiaa.

Ja sitten ne oli tehty. Kaikki koreografiat oli vihdoin tehty, melkein kuukausi ennen ensi-iltaa.

Kun viimeinenkin sillanylitys, kuvionvaihdos, nosto, mylly ja askelsarja on tehty, tyhjennän pääni. Olen antanut oman tekeleeni eteenpäin ja luotan tekijöihin. Korjaan, viilaan, tarkennan ja hion, mutten enää luo uutta. Muistikirja on täynnä ja ruutuvihkon kuviopiirrokset käännöksissä kuluneet. Hurjan luomisen kiihdytysvaiheen jälkeen kun sulkee kannen, on hetken aikaa kevyt olo. Saan kevättä odottaa ja se tulee pian.

Lauantai, vapaapäivä ja sataa lunta. Ajatukset karkailevat jo tiistain treeneihin ja siitä seuraaviin. Ensi-iltaviikko on viikon päästä.

Valoja, asemointeja, vaatevaihtoja, pikavaihtoja, uudelleen ja uudelleen, kaiken mahdollisen yhdistämistä. Se on työntäyteinen ja pitkä viikko, mutta se on se paras viikko. Silloin kaikki nivoutuu yhteen. Se maailma, joka on ollut mielessä, on nyt siinä näyttämöllä.

Silloin on aika itse luopua, näyttämön matka alkaa.


Netta Salonsaari
Koreografi