Pikimustat tähdet tuijottaa takaisin

Heissulivei, immeiset!

Tässäpä seisomme, emmekä muuta voi – tai toivokaan. Tähänastinen magnum opuksemme on edennyt siihen pisteeseen, että enskariin ei lasketa enää viikkoja, vaan päiviä. Ja niitä on jäljellä ruhtinaalliset kaksi. Voi pyhä pillerinpyörittäjä!

Varsinainen ensi-iltamme on torstaina 11. päivä, mutta koeyleisön saamme iloksemme (tai kauhuksemme, ken tietää) jo keskiviikkona, kun armaan lukiomme opiskelijoista toivottavasti ainakin osa rientää hymyssä suin ja silmät niin sädehtien todistamaan työmme huippukohdan alkua. Niinpä joka päivä – tai joka hetki – tuomiopäivän kello tuntuu tikittävän yhä nopeammin kohti sitä suurenmoista kokemusta, jota myös esitykseksi kutsutaan. Enpä totta vie olisi viime kirjoitukseni tienoilla arvellut, että jäljellä olevat viikkomme hujahtaisivat ohi näin vauhdikkaasti. Eikös se marraskuun loppu ollut vasta viime viikolla? Vaikka onhan tässä kaikenmoista sattunut ja tapahtunut, kuten aiemmat blogikirjoituksetkin antavat ymmärtää.

Tunnelmaa teatterilla voi ainakin omalla tavallaan kuvata jännittyneehköksi, kun viimeiset rekvisiitta-artikkelit yrittävät löytää omistajansa (ja toisin päin), viime hetken aikatauluasioita lyödään lukkoon ja jopa itse esitykseen saatetaan tehdä vielä hienoisia muutoksia. Lisäksi aimo liuta ihmisraasuja on jo ehtinyt loukata itsensä, mikä tietenkin kielii omalla, ironisella tavallaan esitysten väjäämättömästä lähestymisestä – tämä pessimistinen piirre nostaa rumaa päätään epäilemättä miltei joka ikisen teatteriproduktion loppuvaiheessa. Mutta sentään kukaan ei ainakaan vielä ole osoittautunut kriittisesti kuolemansairaaksi, ja itse Nahkis tuntuu jo melko lailla valmiilta.

Henkilökohtaisesti olen viime aikoina havainnut, että käytännöllisesti katsoen elän ja hengitän Nahkatakkista tyttöä, vaikken missään pääroolissa olekaan. Lähestulkoon kaikki tekemiseni liittyvät tavalla tai toisella näytelmään, ja vaikken aina poukkoilisikaan lavalla, niin menossa mukana olo tuntuu alati varsin voimakkaasti. Tämä näkyy luonnollisesti siinä, kuinka olemme kaikki edellisviikkojen aikana tuhlanneet tusinoittain tunteja teatterin tutuiksi tulleissa tiloissa tepasteluun, mutta myös monissa muissa osittain tai kokonaan pääasiallisen työnteon ulkopuolelle jäävissä usein sangen turhanaikaisissa aktiviteeteissa. On näytelmään liittyviä runoja, Dingon lyriikoiden käännöksiä itse kehittämälleni kielelle (sekopäistä, eikö totta?) sekä henkilökohtainen suosikkini, eli laulutreenien lomassa ja silloin tällöin myös ruokatauolla pukuhuoneessa syntyneitä upeita ja vähemmän upeita a cappella -versioita Nahkiksessa esitetyistä kappaleista. Lisäksi näytelmän dialogi on syöpynyt niin syvälle alitajuntaan, että on vaikea muistaa, milloin olisi viimeksi käynyt kunnollisen keskustelun ilman yhtäkään NT-viittausta.

Toisinaan myös asetumme pohdiskelemaan näytelmän kiintoisia ja kiemuraisia sukulaisuus- ja ihmissuhteita. Kuumeisten ajatustuokioiden lomassa Nahkatakkisen tytön maailma laajenee, kun keksimme olemassaoleville hahmoille nimiä ja taustatarinoita ja ideoimme jopa mahdollisia uusia hahmoja. Tämä huvin vuoksi ilmaan heitettyjen ajatusten sekametelisoppa kulminoituu ajatukseen Nahkiksen esiosanäytelmästä, joka kuitenkin ainakin tältä erää jäänee ajatuksena pöytälaatikkoon.

Nahkiksen kanssa huvittelu on toki hauskaa, mutta sekoilu seestyy, kunhan pääsemme tositoimiin lavalla. Melkoisen mieletöntähän tätä jälkeä on katsella. On vaikea selittää sanoin, kuinka suuresti sydänalaani sykähdyttää silmäillä noita suurenmoisia aikaansaannoksia, joita kanssateatteroijani ovat esimerkiksi rooliasujen ja lavastuksen saralla loihtineet omakätisesti esiin – puhumattakaan upeasta taidosta ja osaamisesta itse teosta esitettäessä, mistä taisinkin mainita jo edellisessä kirjoituksessani. Minua niin ravistaa ajatella, millaisen matkan olemme käsi kädessä kulkeneet teatteriin, joka ei ainakaan näillä näkymin pysy onneksi kovinkaan autiona.

Lopuksi voisin jakaa teille otoksen eräästä Nahkatakkiseen tyttöön liittyvästä sanoituksesta, jota olen jo jonkin aikaa yrittänyt väkertää mutta johon en ole valitettavasti ainakaan vielä onnistunut saamaan bändiltämme levytyssopimusta (ainakin osittain siitä syystä, etten ole maininnut siitä juuri kenellekään). Koko runoa en viitsine tähän liittää, sillä a) se on liian pitkä, b) se antaa juonipaljastuksia näytelmän kulusta ja c) se ei oikeastaan ole vielä aivan valmis.¨

Kellarissa kirjaston

Pallo keltainen se on.

Kehruuhuoneen tietämillä

istuksimme Pysäkillä.

Tänä vuonna uusi tie,

joka teatteriin vie.

Proggiksesta väisty emme

– lavan valtaa Nahkiksemme.

Esitystä jatkakaamme,

eteen yleisön sen saamme!

Ryhtykäämme mökkivahtiin

Dingon kappaleiden tahtiin.

Unohdu ei, tiedän sen,

tyttö nahkatakkinen.

Teatterin lavalla

makaamme nahkakasan alla.

Arttu Hägg
Mirjan isä, Nyyppä